Tiistai 19.8.2014
Kolmannen lomapäivän aamu näytti harmaalta. Kun pääsimme autolla lähikaupunkiin Peschieraan oli jo alkanut sataa. Parkkipaikan suhteen meitä lykästi, sillä vaikka kaikki paikat olivat maksullisia - ja niitä oli vähän - juuri poistumassa oleva nainen lykkäsi meille ikkunasta parkkilipun, jossa oli monta tuntia parkkiaikaa jäljellä.
Mummi yritti suojata Beaa sateelta. Garda-kassista tuli sadeasu, jossa lenksut toimittivat henkselin virkaa.
Sateen kiihtyessä äitini osti sitten koko porukalle sateenvarjot - tai no, yksi valkoinen varjo oli jo matkassa mukana.
Peschiera toisti Lasizen ja Venetsian kaavaa siinä, että vaatteet kaupoissa olivat lähes ilmaisia ja otain tarttui sekä teinin, että minun matkaan. Teini olisi löytänyt jotain muutakin kiinnostavaa mutta satuimme paikalle siesta-aikaan ja lelukauppa oli kiinni.
Minäkin olisin itse asiassa halunnut pyörähtää lelukaupassa sillä sen (muissa) ikkunoissa oli edullisia puuleluja. ja minusta vauvan lelujen tulee olla puisia. Kaupungissa kirkon vieressä oli karuselli mutta sekään ei rankkasateessa juuri houkutellut.
Kirkossa pääsin sentään käymään, kun Venetsiassa se jäi välistä. Minusta useat näistä roomalaiskatolisista kirkoista ovat synkkiä ja niin tämäkin vaikka sisäänkäynti olikin hieno. Hävetti kyllä mennä sisään, kun kenkäni olivat hörpänneet itsensä täyteen vettä ja litisivät kirkon lattialla...
Minusta oli hieman mautonta, että pyhimyksellä oli neon-sädekehä...
Mutta olisin löytänyt meille Kotkaan hyvin sopivan lukupulpetin:
Voihan tämä toki olla joku rauhankyyhkykin mutta olisiko se kuitenkin evankelista Johanneksen tunnussymboli Kotka? Minä en ole mikään ornitologi! Mutta olisi tuosta aika päheetä lukea raamatuntekstit!
Kirkon vieressä oli kaivettu esiin vanhaa roomalaisasutusta. Saatiin sitten se museopuolikin samalla hoidettua:
Illalla tehtiin uusi reissu ostoskeskukseen ja tällä kertaa siskokin tuli mukaan ja autossa oli ylikuormitus. Rikottiinkohan paikallista lakia?
Se oli sellainen sadepäivä mutta neljäs päivä oli sellainen, jota en todellakaan odottanut!
Keskiviikko 20.8.2014
Teini ja sisko halusivat Garda Landiin. Ja minun kauhukseni he halusivat minut mukaan. Minun vatsani ei enää kestä kieputusta. Huvipuistossa istuisin mieluiten kahvilassa. Mutta sehän ei toki käynyt...
Puitteiltaan Garda Land on tietysti tosi hieno. Minä olin erityisen ihastunut kaikkiin kulisseihin ja niihin tauluihin, joissa oma pää työnnetään johonkin reikään.
Maisemalaitteet, joissa vauhti ei päätä huimaa ja jotka eivät kieputa pääalaspäin menevät myös mukiin.
Jossakin tuolla minun vauvani viettäisi päivää isovanhempien seurassa ja minäkin olisin mielelläni ollut siellä:
Olisinpa edes osannut heittää palloa:
Yksi ihan loistava laite siellä oli, jossa olisin viihtynyt vaikka koko päivän: Ramses. Juna, josta ammutaan laserpyssyillä erivärisiä valoja, joista saa pisteitä. Lopussa tulostaulu kertoo, kuka keräsi eniten pisteitä. Teini ei ikävä kyllä viihtynyt Ramseksessa vaikka sikolta olisi kilpailuhalua saattanut löytyäkin. (Sisko minut harmikseni myös rökitti)
Hurjimpiin laitteisiin teii ja sisko saivat mennä kahdestaan. Minä vahdin kameraa:
Yritin suostutella tyttöjä sea lifeen siinä onnistumatta. Sen sijaan jonotimme isoon puuhun. Minä luulin, että pääsisimme kiipeämään sen päälle mutta sen sijaan minut vietiinkin puun sisään laitteeseen. Aluksi se vaikutti lastenlaitteelta, joten en osannut hätääntyä. Mutta lopussa huone heitti kuperkeikkaa, eikä oksennus ollut kaukana!
Veivät tytöt sitten lopulta minut huipullekin.
Ja heppakaruselliin:
Tuo oli taas sellainen lomakuva, että huomaan tarvivani laihdutuskuuria.
Sitten menimme Madagaskar-sirkukseen, se oli upeaa! Siellä oli tiikereiksi pukeutuneita aasialaisia miehiä, jotka hyppivät voltteja renkaiden läpi. Ainoa vaan, että siellä ei saanut... kröhöm... valokuvata
Ilta alkoikin siinä jo kivasti hämärtää. Tein vain sen yhden virheen, että suostuin vielä viimeisenä tyttöjen kanssa Blue Tornadoon. Ihan kamala laite!!! Saman tien, kun pääsimme pois laitteesta minä oksensin ensimmäisen kaiteen yli. Miksi kukaan vapaaehtoisesti kiduttaisi itseään noin? Samalla alkoikin sataa kovasti ja siinä vaiheessa, kun isi nappasi meidät portilta kyytiin, olimme jo ihan litimärkiä. Ebban ihailemat elosalamat uuttuivat minun käsitykseni mukaan sellaisiksi, jotka lyövät maahan ja pitivät hirveää meteliä. Mökillä itkin, kun pelkäsin myrskyn repivän mökin tiehensä. Vaikka Dorothylle se toimi Ihmemaa Ozissa.
Juu, keskiviikko ei ollut minun mieleeni. Mutta onneksi oli vielä päivä aikaa korjata tilanne...
xoxo,
minä
Kommentit