Niin laulelee John Legend. Mielettömän kauniisti sanottu mutta onpa raivostuttavaa ulinaa tuo biisi muuten. Ajattelin lainata tuota lausetta, kun puhun meidän... pöytäryhmästä. Selitän miksi:

Minullahan ei ollut lainkaan pöytää ennen kuin sellainen muutti poikaystävän mukana tänne. Ruoka syödään edelleenkin yleensä sohvalla istuen mutta spesiaalitapauksia ja juhlia varten pöytä on hyvä olla olemassa.

Olin alkanut jo haaveilemaan pöytäryhmästä ennen yhteen muuttoa. Mutta minun unelmapöydässäni olisi eripariset ja -väriset tuolit. Olin jo raahannut kirpparilta kaksi tuoliakin kotiin sitä varten. Ja tädiltäni olin ostanut yhden, kun hän muutti pois Kotkasta. Kun sitten kokonainen pöytäryhmä muutti meille, ei sitä oikein viitsinyt rikkoa. Mutta kun valkoinen kulmakaappi tuli siihen nurkkaan huonetta, missä pöytä majailee, ei tämä jokkmokk-ryhmä enää väriltään sopinut sinne:

Kysyin siis poikaystävältä luvan maalata sen. Lupa heltisi, joten laitoin Quriosasta tilatut Kalklitirit käyttöön.  Tässä on käytetty värejä Antique Bleu ja Winter Secco.

Pöytään jäi kaksi alkuperäistä tuolia ja toiset kaksi ovat niitä kirpparituoleja. Yksi on niin kiinteästi osa Bean huoneen kalustusta, että sitä en tähän ryhmään laittanut.

Ja nyt päästään otsikon lainaukseen. Olin maalannut pöydän (hiomatta sitä ensin, koska olin laiskalla tuulella). Pöydän kuivettua istuuduin sen ääreen syömään munakasta. Pudotin haarukallisen pöydälle ja se imeytyi maaliin. Olin jo taas tekemässä asiasta kriisin, kunnes päätin, että kun talonpoikaistyyliä tässä haettiin, niin käytönjälkiä saa näkyä. Mutta koska ruokapöydän olisi hyvä kestää käyttöäkin, olisi siihen saatava jokin vaha päälle. Tilasin siis Jeanne d'Arc Livingin kirkasta huonekaluvahaa ja heitin kerroksen pöytään (ja toistaiseksi osaan tuoleista, vauvan kanssa mun mahdollisuudet puuhastella omiani rajoittuvat sen päiväuniin). Aluksi pöytä näytti ihan kamalalta! Kohdat, joissa oli vain yksi kerros maalia erottuivat selvästi ja pöytä oli aivan läikikäs. Onneksi vahan kuivuessa väri tasoittui takaisin. Kuitenkin pöydän reunat, joissa läppärillä puuhaillessa käsi lepää, jatkoivat vielä kulumistaan ja maali rakoili niistä.

Olin jo masentumassa, että tämä ei nyt vaan toiminut ja pilasin koko pöytäryhmän, kun poikaystävä sanoi (ilmeisesti sarkastisesti minua matkien) että sehän on vain viehättävää. Silloin päätin tosiaan ottaa laulun asenteen, epätäydellisyys tekee tästä pöydästä ihanan.

Vaan eikö olekin kaunis ajatus että joku rakastaisi kaikkine kolhuineen ja virheineenkin? Viime aikoina olen alkanut ajattelemaan, että rakkaudessa ei ole kyse siitä, että sopii täydellisesti yhteen, vaan siitä, että tahtoo sietää toisen omituisuuksia ja virheitä ja pysyä yhdessä niistä huolimatta. Tämän pohdinnan takana on varmaan se, että meidän suhteessa on isketty yhteen kaksi varsin eri tavalla hankalaa luonnetta, niin että elämä ei todellakaan ole tasaista ja rauhallista...

Odotas, pitikö mun puhua pöydästä?

xoxo,

minä