Mitenhän tämän tarinan aloittaisin? Alusta?

Minulla on unelma

Kun olin lapsi, ajattelin, että heti kahdeksantoistavuotiaana menisin naimisiin ja 25-vuotiaana olisin jo kolmen lapsen äiti. No, 18-vuotiaana menin kihloihin, 19-vuotiaana olin jo raskaana, kaksikymppisenä olin äiti ja 21-vuotiaana naimisissa. Näytti siltä, että unelma kolmesta lapsesta 25 vuoden ikään mennessä oli saavutettavissa. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Minulla on ongelma

Uusi raskaus ei vain alkanut. Vuodet vierivät, ei tulosta. Menin lääkäriin, olin diagnosoinut itselläni monirakkulaiset munasarjat, kaikki ulkoiset merkit olivat olemassa. Lääkäri ei suostunut sitä tutkimaan, kun löysi verikokeessa kilpirauhasen vajaatoiminnan. Minun olisi vaan pitänyt vaatia päästä muihinkin tutkimuksiin, sillä nyt tiedän, että olin tuolloin oikeassa. Kilpirauhaslääkityksen piti muka auttaa raskautumaan. Ei se mitään tehnyt, vuodet vierivät, itkin monet itkut, luovutin. Avioliittokin päättyi eroon. Mutta ei se mitään, eksä löysi ihanan naisen rinnalleen ja minä arvoiseni taistelukumppanin.

Minulla käy satumainen flaksi

Minä en uskonut enää voivani tulla raskaaksi. Ja tulin, Ihan vahingossa! Voitteko kuvitella!? Me saimme maailman ihanimman naperon. Kuvittelin hetkellisesti, että ehkä vika ei ollutkaan minussa, vaan eksässä. Eihän tämä raskaaksi tuleminen nyt nin vaikeaa ollutkaan, kun puolen vuoden seurustelun jälkeen jo sattumalta odotettiin pienokaista. Nyt sitten perustettaisiin perhe, hankittaisiin pikkusisarus naperolle. Jos tämä ihme onnistui kerran, miksi se ei onnistuisi toistamiseen? Kuvittelin taas, että saisin itse määrätä elämäni suunnan. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Minä olen hajalla

Uusi raskauspa ei alkanutkaan, vaikka joka kuukausi kuvittelin, että nyt tuntuu jotain oireita. Sieltä ne menkat vaan tulivat. Ja sitten kun napero oli 3-vuotias, tulikin tosi kummallinen vuoto, jonka takia menin lääkäriin. Selvisi, että olin raskaana, mutta ultrassa näkyi vain tyhjä ruskuaispussi ilman asukasta. Tuulimuna. Ja sitten sekin valui itsekseen ulos. Tämä toistui toisen kerran saman vuoden aikana. Minä turhauduin. Sen kerran, kun minun kroppani edes melkein toimii, niin se on vain härnäystä. Toisaalta olin myös toiveikas, sentään kroppani viimein yritti. Vaan sittenpä loppui sekin. Seuraavana vuonna ei minkäänlaisia tärppejä!

1.jpg

Minä näen unta raskaudesta

Tammikuussa näin unta, jossa sormessani oli valkoinen sormus, jota en ollut nähnyt aiemmin. Kun tutkin sormusta, sen pinnassa oli tekst: "Edith 18.08.18" Ai kiva, meille tulee vauva, ajattelin. Edith on ollut jo pitkään haavenimeni kolmannelle lapselle, jos se olisi tyttö. Muistin päivämäärän vielä herättyäni, sillä teini on syntynyt 15.8. ja isäntä 16.8. ja muistan unessa ajatelleeni, että siinä on yksi päivä väliä, ettei olisi samassa putkessa. Sitten unessani tajusin, että jos lapsi syntyisi elokuussa, minun pitäisi jo olla raskaana. Katsoin sormuksen pintaa uudestaan ja siinä välähti ensin ultrakuva ja sitten teksti vaihtui niin, että siinä luki "Eelis 2?.10.2018". Fiksu alitajuntani osasi hetkessä laskea tammikuusta 9 kuukautta eteenpäin. Mutta sitä en tiedä, mistä se keksi Eeliksen, se ei nimittäin ole listallani... Tarkkaa päivämäärää en muistanut herättyäni. vain että se oli lokakuussa ja alkoi kakkosella.

Minä olen ********** kiukkuinen

Helmikuun menkat olivat myöhässä. Mutta siinä missä yleensä kuvittelen sen sata oiretta tässä kohtaa, nyt ne loistivat poissaolollaan. En siis uskonut raskauteen. Ei se tavatonta ollut, että menkat olivat viikon myöhässä. Mutta sitten ne olivat jo kaksi. Tein huvikseni raskaustestin hyppärillä koulun vessassa. Se näytti ihan siistiä negaa. Jäin odottelemaan kuukautisia. Epäilin, että hormonitoiminnassa joku mättää ja pahasti, sillä olin koko ajan kiukkuinen. Selittämättömän kiukkuinen. Ja nimenomaan isännälle. Kaikki mitä se sanoi tai teki oli jotenkin väärin. Syvällä päässäni tiesin, että vika ei ole isännässä, vaan minussa, ja selvinä hetkinä pyytelin anteeksi ja yritin selittää, että nyt on jotain häikkää mun hormonitoiminnassa, sillä en suinkaan halua olla kiukkuinen, mutta en vaan mahda sille mitään. Oikeastaan luulen, että mulla oli aivan pohjaton hellyyden kaipuu. Olisin halunnut koko ajan olla sylissä. Ja jos minua ei huomattu, kiukuttelin. Ja mitä enemmän kiukuttelin, sitä vähemmän isännän teki mieli ottaa minua syliin. Ja sitä kiukkuisemmaksi minä tulin... Oravanpyörä oli valmis.

Se oli ihan kamalaa. Mutta onneksi se meni ohi. Tilalle tuli kuoleman väsymys. Minä jaksoin olla hereillä sen pari tuntia koulussa. Koulusta tullessa menin suoraan nukkumaan. Pyykkivuori kasvoi. Tiskivuori kasvoi. Läksyt alkoivat olla viikkoja myöhässä. En vain jaksanut olla hereillä. Joka ilta nousi kuume, olin ihan puhki. Kukaan ei tehnyt kotitöitä. En viitsinyt vaatia sitä isännältäkään, kun en itse jaksanut. Mistä puhtaat kalsarit? Kaupasta?

Minulla on vaihdevuodet?

Toisetkin kuukautiset jäivät välistä. Tässä vaiheessa päätin varata itselleni ajan lääkäriin. selitin tilanteen hoitajalle puhelimessa, kun olin vihdoin saanut sellaisen langan päähän. Kysyi, olenko tehnyt raskaustestin. Olen! Silloin kun menkat olivat kaksi viikkoa myöhässä, negaa näytti. Käski tehdä uuden, tai ei antaisi minulle aikaa. Minua turhautti. Vänkäsin vastaan puhelimessa. "Minulla on koko 20 vuoden aktiiviselta seksiuraltani kaksi elävää lasta todistusaineistona. Raskaaksi tuleminen ei ole minulle helppoa! Enkä taatusti usko oireettomaan raskauteen! Aina ennen on menty pää vessanpöntössä, ahdistuttu kovista hajuista ja juostu aamuyöstä vessassa." Hoitaja pysyi kannassaan, tee se testi.

Minä en saa innostua

Ostin kuitenkin sen testin. Tein sen illalla kotona. Olin varma negasta. Niitä on nähty niiiin monia elämäni aikana. Tiesin, miten hitaasti seuraavat minuutit kuluisivat ja miten epätoivoisesti yrittäisin nähdä tikussa edes jotain pinkkiin viivaan viittavaa, viivan paikan tai jotain. Ja miten pettyisin, kun kuluisi minuutti, kolme minuuttia, viisi minuuttia, eikä tikussa silti hyvällä mielikuvituksellakaan näkyisi toista viivaa.

Pissasin siihen tikkuun. Se punainen väriaine suhahti testin läpi ja värjäsi sen testipaikan heti niin punaiseksi, etten tarvinut silmälaseja tulosta lukeakseni. En ole ikinä aiemmin nähnyt, että se tuloksen paikka värjääntyy jo ennen kuin testiviiva ehtii paikalleen. Mutta hei, me odotetaan! Ryntäsin kylpyhuoneeseen tikun kanssa, isäntä oli siellä suihkussa. Näytin tikkua. Isäntä sanoi: "Onneksi olkoon!", mikä tuntui minusta ihan siltä, kuin olisin yksin iloni kanssa. Olihan hänkin tässä osallisena. Ja sitten: "Antaisin halin, mutta olen ihan märkä..." Minua ei olisi lainkaan haitannut joutua vaatteet päällä suihkuun. Mutta päätin etsiä jonkun, joka innostuisi uutisesta enemmän. Niinpä menin yläkertaan etsimään lapset.

Tuleva isosisko, se niistä, jolla tätä titteliä ei aiemmin ollut, innostui aika lailla. Seuraavaksi päätin informoida meidän äitiä, sillä se oli kysynyt vähän aiemmin, mitä haluaisin synttärilahjaksi. Lähetin kuvan RM:n pinnasängystä ja kysyin saisinko sen synttärilahjaksi.

2.jpg

^ Saanks miä tän? (kuva: Rivieramaison.com)

Äiti vastasi, että joo, mitä maksaa. Kuvittelin sen tajunneen, mistä päin tuulee. Mutta se olikin kuulemma luullut mun lähettäneen kuvan LP-hyllystä. Mitä lie sillä olisin sitten tehnyt... en omista ainoatakaan LP-levyä. Eli tämä meni aivan samalla tavalla ketuiksi, kuin naperosta ilmoittaminen. Askartelimme silloin äitienpäiväkortin naperon ultrakuvasta ja meidän äiti katsoi kuvaa ja totesi, että "oi, Ebba siellä..." Niin kuin minulla ei silloin melkein 12-vuotiaasta vanhemmasta tyttärestäni olisi ollut laittaa uudempaa ja parempaa kuvaa korttiin muka!

Kysyin isännältä, pitäisikö hänen ilmoittaa myös vanhemmilleen, minusta oli epäreilua, jos toiset isovanhemmat tietäisivät ja toiset eivät. Mutta ei se halunnut. Käski minunkin olla innostumatta, "ettei käy, niin kuin on käynyt monta kertaa aiemminkin". Tajusin, että isäntä arveli, että kohtu olisi taas tyhjä tai sikiö hengetön. Se ei oikein suostunut puhumaan aiheesta ja se tuntui minusta pahalta, koska olisin halunnut jakaa iloni.

Suvun tiedotustoimisto

En ollut ottanut huomioon, ettei mun äiti osaa pitää salaisuuksia. Seuraavana päivänä oven takana seisoi mun sisko poikaystävneen ja he näyttivät jo tietävän. Mummollekin äiti oli kertonut, mutta se ei oikeastaan haittaa, sillä mummolle sen saa kertoa joka tapaamisella uudestaan ja se tulee aina täytenä yllätyksenä.

Tuleva pieni isosisko tulee ilmeisesti mummiinsa. Sovittiin, että vauva on sitten salaisuus, siitä ei saa puhua. Ekan tarhapäivän jälkeen kysyin naperolta, muistiko se pitää asian salaisuutena. "Joo. Tai kerroin miä tarhan laspille. Se on salausuus aikuisille, se ei oo salausuus laspille" Jaahas. Seuraavana päivänä, kun vein naperoa päiväkotiin, lastentarhanopettaja sanoi, että teidän napero kertoi eilen ruokapöydässä ihanan uutisen, onko se totta? Se siitä salaisuudesta sitten! Pakotin isännänkin kertomaan vanhemmilleen, kun napero oli kerran jo tiedottanut puoli Kotkaa läpi.

3.jpg

^ Harmi, että tuo napero ryttäsi tämän ihanan perhepotretin. Vasemmalta oikealle: teini, napero, isi, äiti (kiitti vaan!), vauva ja Ihaa-kani. Sataa vettä.

Pelot ja uhat

Isännän negatiivinen mieliala alkoi tarttua ja aloin itsekin uskomaan, että tuulimunahan se varmaan taas. Kai sitä pitäisi oksentaa, jos on raskaana? Selailin hereilläolotunnit keskusteluforumeita hakusanoilla "tuulimuna", "oireeton raskaus", "keskeytynyt keskenmeno" jne. Välillä olin toiveikkaampi, välillä lohduton. Aika moni muukin tuskaili oireettoman raskauden kanssa. Ja jokaista heitä kohtaan riitti niitä, jotka sanoivat, että on ihan tyhmää toivoa pahoinvointia, se on hirveintä ikinä, enkä toivoisi sitä pahimmalle vihamiehellenikään. Minä en pidä tuollaisesta, että kielletään toista tuntemasta niin kuin tuntee. Minä olisin ollut valmis olemaan pää pöntössä 24/7, jos olisin vain tiennyt, että sisälläni kasvaa jotain oikeasti elävää, eikä vain pelkkä kohtu. Rahallahan se olisi selvinnyt, mutta opiskelujeni takia talous on koko ajan todella tiukalla, joten yksityiseen ultraan ei vain ollut varaa mennä. Oli vain odotettava kärsivällisesti, että kutsu tulisi keskussairaalaan.

Eräänä iltana päiväkodin ovessa oli lappu, jossa luki, että päiväkodissa oli parvorokkoepäily. Minä en tiedä parvorokosta muuta, kuin että se aiheuttaa keskenmenoja! Voi *****! Taas googlettelemaan. Seuraavana päivänä päiväkodista soitettiin ja sanottiin, että meidän naperolla oli 38,5 astetta kuumetta. Hain sen kotiin, jossa napero valitti, että päätä särki, polviin särki ja varpaita kutitti. Voi ****, nytkö sillä oli parvorokko - ja tähänkö minun kauan odotettu raskauteni päättyisi. Soitin keskussairaalaan, josta käskettiin antaa lapselle oireen mukaista hoitoa ja ottaa itse yhteyttä neuvolaan. Yritin protestoida, että neuvolan soittoaika meni jo, mutta hoitaja vakuutti, että minun hoitoni kuului neuvolan piiriin ja soittaisivat ne sieltä takaisin, kunhan ehtisivät, jos jättäisin viestin.

Mutta tietäähän sen, että jos neuvolaan soittaa perjantaina iltapäivästä, niin ei sieltä ennen maanantaita ehditä olemaan yhteydessä. Ärsytti, koska ilmeisesti se parvorokkotartunta tai sen puute olisi kuitenkin voitu todeta ihan yksinkertaisella verikokeella. Tiistaina siihen sitten pääsin. Siitä selvisi, että en ole sairastanut parvorokkoa, eli minulla on riski saada se - ja näin ollen keskenmeno. Ensi viikolla menen sitten uusintatesteihin, ettei se ole tarttunut minuun. Enhän siis tiedä, oliko naperolla se vai jotakin muuta.

Kävin Porvoon tuomiokirkossa jättämässä rukouspyynnön pikkuiseni puolesta. Jos vaikka Isä kuuntelisi useampaa pyytäjää.... minä en ole ollut kovin kummoinen kristitty viime aikoina.

Minua pelottaa - enemmän kuin koskaan

Vihdoin koitti se ultrapäivä. Viimeiset päivät olin kuumeen ja väsymyksen kourissa kotona, en vain saanut kerättyä voimia mennä kouluun. Pelkäsin pahinta ja toivoin parasta. Onneksi isäntä oli tukena siellä ultrassa, meillä oli jo parisuhdekin niin vahvasti katkolla välissä, että olin ajatellut meneväni yksin. Onneksi riitaa LOPULTA sopiessa (vihaan mykkäkoulua ja sitä, että kadotaan joka riidan päätteeksi vuorokausiksi johonkin) puhuttiin kaikenlaisista asioista ja toin ilmi kaikki patoutuneet tunteet isännän mielenkiinnon puutteesta tätä raskautta kohtaan ja ne väärinkäsitykset saatiin selvitettyä.

Meidät kutsuttiin tutkimushuoneeseen jo paria minuuttia ennen meidän aikaa, vaikka olin varautunut siihen, että äippäpolilla ajat aina venyvät. Töksäytin heti alkuun hoitajalle, että meillä on aika suuri pelko siitä, että kohdussa ei taaskaan ole ketään. Kun alettiin ultraamaan, hoitaja sanoi heti, että kyllä täällä ainakin joku on ja sydänkin sykkii. Vitsi, mikä helpotuksen tunne! Olin kuvitellut mielessäni tuhanteen kertaan sen piinaavan hiljaisuuden, kun hoitaja tuijottaisi vakavana ruutua yrittäen epätoivoisesti etsiä kohdusta jotain positiivista kerrottavaa. Nyt se hiljaisuus ei edes ehtinyt alkaa. Taisin tirauttaa muutaman kyyneleen, enkä voinut katsoa ruudulle, vaan tuijottelin kattoa ja räpyttelin kyyneleitä silmäkulmistani.

4.jpg

Sinulla ei ole kaikki hyvin?

Minä olin varautunut kahteen vaihtoehtoon: siihen, että kohdussa olisi pelkkä musta aukko - ja siihen, että siellä olisi terve pikkuinen. Siihen en ollut varautunut, mitä seuraavana sanottiin. "Niskaturvotusalue näkyy selvästi." Kun normaalin turvotuksen raja on 3mm, hoitaja mittasi meidän pikkuisellemme 3,8mm. Se tiesi sitä, että seuraavana mentäisiin lääkärin luokse ja sitten naistenpoliklinikalle Helsinkiin jatkotutkimuksiin.

Minä en osaa olla surullinen

Lääkäri katsoi minua kovin osaa ottavalla ilmeellä ja kysyi, millaisia ajatuksia tämä niskaturvotus meissä herättää. Minä olin niin onnellinen siitä pienestä sykkivästä sydämestä jossakin alavatsallani, että en ollut lainkaan huolissani siitä turvotuksesta. Ei minua haittaisi saada vammainen lapsi, kunhan hän vain olisi kykenevä elämään kohtalaisen kivutonta elämää. Minä vain halusin lapsen. Jonkun, jota saisimme rakastaa ja helliä. Jonkun, joka olisi naperolle kauan odotettu pikkusisko tai -veli.

Minulle myös sanottiin, kun odotin teiniä, että vauvallani olisi iso reikä sydämessä, eikä hän ehkä selviäisi edes synnytykseen saakka. Minut lähetettiin silloinkin naistenklinikalle Helsinkiin. Siellä sanottiin, että vauvan sydän oli ihan täydellinen. En siis ollut vielä heittämässä kirvestä kaivoon, ennen kuin tiedettäisiin, oliko pienellä todella joku hätänä. Riskilukua ei pystytty vielä laskemaan, sillä veriseulojen tulokset eivät olleet vielä tulleet takaisin. Mutta kyllähän minun ikäni sitä riskiä nostaa, tiedän sen.

Myöhemmin olen miettinyt, olenko itsekäs, kun haluan lapsen vielä tässä iässä, jos minun ikäni aiheuttaa pienelle vammoja. Eipä käynyt tuollainen mielessä etukäteen. Mutta sen tiedän, että rakkautta tämä lapsi tulee saamaan osakseen, oli hänellä mikä vaan!

5.jpg

Nyt sitten odotellaan soittoa naistenklinikalta. Jos siellä ruudun toisella puolen on joku, jonka lapsella on ollut liikaa niskaturvotusta ultrassa, niin arvostaisin kamalasti, jos kertoisit, paljonko sitä oli - ja mikä pienellä oli vikana, vai oliko mikään? Ilmeisesti mahdollisuus synnyttää ihan terve lapsi on kuitenkin vielä olemassa!

xoxo,

hyvin väsynyt minä

 

PS. Mitä tulee mun tammikuiseen uneeni, niin LA on 21.10. Olisko se sitten poika? :D Tätä veikkasi meidän äitikin, koska en oksenna niin kuin tytöistä - ja koska mummo oli kutonut naperolle liian pienet siniset villasukat...

 

 

* Siirretty Starboxista 31-3-2019 *