Sehän unohtui edelliseen päivitykseen kirjoittaa, että isot museot - niin kuin British Museum ja Natural History Museum - ovat Lontoossa ilmaisia. Se on siisti juttu, sillä moniin muihin nähtävyyksiin saa maksaa itsensä kipeäksi...

Anyways, museon ja shoppailun jälkeen laittauduimme valmiiksi Phantom of the Operaa varten. Liput olin tilannut paria viikkoa aiemmin lontoonmusikaalit.fi:n kautta. Pihistelin taas, ja paikat olivat piippuhyllylllä, mutta ei se mitään. Olin antanut teinille vapauden valita, mentäisiinkö katsomaan Phantom, Mamma mia vai Lion King. Teini sai sen verran hommaa etenemään, että Mamma mia suljettiin vaihtoehdoista pois, koska Abba ei uppoa. Koska lopullinen päätös jäi minulle, valitsin Kummituksen. Vaikka Oopperan kummituksen opetusta en oikein ymmärrä, niin musiikki on ihanan mahtipontista ja dramaattista ja puitteet upeat. Juonelle en tosiaan niinkään lämpene. Tunnen sympatiaa oopperan kummitusta kohtaan ja se, mitä juonessa minun mielestäni tapahtuu, on että Christine näkee kummituksen rumat kasvot ja lakkaa rakastamasta häntä siksi ja ottaa sen sijaan komean ja rikkaan varakreivin. Millainen opetus se on? Minä olen tuhkimotarinoiden ystävä! Kummituskin ansaitsee tulla rakastetuksi! 

Olimme kotona katsoneet Joel Schumacherin filmatisoinnin Phantomista (taas kerran) ennen lähtöä, niin että tapahtumat olivat tuoreessa muistissa. Nyt sitten suuntasimme jälleen metrolla Piccadilly Circukseen, jonka lähettyvillä Haymarket teattereineen oli. Olimme jo vahingossa törmänneet Her Majesty's Theatreen ensimmäisen päivän kävelyretkellä, joten perille löytäminen ei ollut ongelma. Teini halusi ennen teatteriin menoa käydä metroasemaa vastapäätä olevassa turistikrääsäkaupassa etsimässä tuliaisia.

Ja sitten piti etsiä ruokapaikka. Törmäsimme sushiravintolaan. Ja taas oltiin epämukavuusalueella, kun kummallakaan ei ollut hajua, miten homma toimii. Olimme nähneet tuollaisia paikkoja, joissa ruoka pyörii kiskoilla, vain TV:ssä.

Juttu oli kuitenkin verrattain simppeli. Vettä ja kuplavettä sai jokaisessa pöydässä olevista hanoista ilmaiseksi, muita juomia sai tilata pöytään. Annosten hinnat määräytyivät lautasen värin mukaan ja lopuksi laskettaisiin montako minkäkin väristä lautasta olimme tyhjentäneet. Listasta sai vähän ideaa, mitä hihnalla pyöri.

Teini oli aivan liekeissä. Hän on superinnostunut korealaisesta kultturista ja ilmeisesti japanilainen ja kiinalainen ruoka menevät siinä sivussa. Minä taas en ole järin innostunut itämaisesta keittiöstä, osittain koska en voi sietää riisiä. Teini napsi lautasia siihen tahtin, että mietin, riittääkö minulla maksukyky. Jälkiruokien lisäksi ainoa syötävännäköinen annos oli munakoisoa. Munakoiso on ihan lempivihanneksiani...

mutta jotain ikävää maustetta siihen oli tungettu, niin että sen maku peittyi. Teini yritti epätoivoisesti opettaa minua syömään puikoilla. Ote tuskin oli minulla oikea, mutta sain poimittua kaikki koisot suuhuni kuitenkin.

Ja sitten vihdoin odotettuun musikaaliin!

 Minusta oli erikoista, että teatterissa myytiin alkoholia ja jätskiä niin, että sait viedä ne mukanasi teatterisaliin. Tuskin onnistuisi hienossa teatterissa näillä kulmilla! Löysimme omat paikkamme. Jokaisessa penkissä oli kiinni teatterikiikarit, jotka sai vuokrata käyttöönsä punnan kolikolla. Käytimme molemmat tämän option, paikat kun olivat niin kaukana lavasta kuin pääsee, joskin sentään ihan keskellä.

Näytelmä oli kyllä niin huikea, että alta pois! Olimme leffaa katsoessa miettineet, mitkä kohtaukset siitä oli mahdollista toteuttaa teatterilavalla. No oikeastaan kaikki! Lavastus oli aivan huikea! Teinin ukkihan oli ammatiltaan lavastaja ja teini oli juuri tehnyt keväällä koulussa ammatinvalintatestin, jonka ykköstulokseski nousi myös lavastaja (teni ei ole koskaan tavannut ukkiaan, hän kuoli vuotta ennen teinin syntymää). Eli tästä vähän vinkkiä sitten tulevaan työhön! Ikävä kyllä näytelmää ei tietysti saanut kuvata, joten minulla ei ole todisteita sen mahtavuudesta.

Saatoin erehtyä kuvaamaan näyttelijöitä, kun he tulivat kumartamaan näytöksen jälkeen. Voin kertoa, että siitä seuraa isku kepillä päähän, tai iskuja, kunnes olet lopettanut kuvaamisen. En uskalla laittaa kuvaa viekkaudella ja vääryydellä hankkimastani materiaaliasta, se saattaisi olla rikollista.

Pois lähtiessä olin ihan adrenaliinihuurussa ja mietin, miten mahtavaa olisi asua Lontoossa, jos voisi käydä joka ilta musikaalissa. Olisin halunnut nähdä vielä ainakin Leijonakuninkaan, Mamma mian, Aladdinin, Wickedin ja ja ja....

Matkalla hotellille hyräilimme onnellisena Oopperan Kummituksen lauluja. Truly the Phantom of the Opera is here, inside my mind! Seuraavina päivinä nimittäin jatkuvasti jompikumpi hyräili tai hoilasi noita biisejä. Tarttuvaa ja ihanaa! Suosittelen, kunhan varautuu korvamatoon!

Pimeä oli laskeutunut sillä välin, kun seurasimme esitystä. Kadut tuntuivat olevan täynnä vilinää ja vilskettä. Jos teini olisi kolme vuotta vanhempi, me niin oltaisiin lähdetty Lontoon yöhön!

Sen sijaan palasimme kiltisti metrolla hotellille.

Say you'll share with me one love, one lifetime. Lead me, save me from my solitude. Say you'll want me with you here beside you. Anywhere you go, let me go too...

Esirippu alas!

xoxo,

minä