Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että en jaksa olla vapaa-ajallani lainkaan vakava. Haluan nauraa ja lyödä vakavatkin asiat leikiksi. Tämä blogi on pinnallisuuksien manifestaatio, kirjoitan hömpänpömppää sisustamisesta ja matkustelemisesta, sillä aikaa kun maailmanssa kuolee ihmisiä nälkään ja poliisiväkivaltaan. Se on ollut ihan tietoinen valinta. Haluan pysyä vaaleanpunaisessa hattarassani. Uutiset maailman tapahtumista ahdistavat. Siksi en useinkaan ota kantaa blogissani (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta). Mutta nyt haluan sanoa jotakin ihan vakavalla naamalla.

Meillä on koulussa käynnissä Photography & Image Processing-kurssi. Yhtenä kotitehtävänä oli ottaa kuva, jolla on vaikutusta. Jossa on tarina, jonka haluat vaikuttavan katsojaan. Tässä on minun kuvani. Ja minun on pakko myöntää, että vihaan katsoa sitä. Se saa minussa aikaan inhon väristyksiä. Mutta haluan kertoa tarinan sen takana.

Minä en polta, en ole koskaan polttanut. Isäntä ei polta, lopetti aika pian taaperon syntymän jälkeen. Ei tosin taaperon syntymän johdosta, vaan koska kaveri sanoi, ettei se pysy perässä lenkkipolulla, koska polttaa. Tammikuussa taapero vaihtoi päiväkotia. Uuden päiväkodin tyttörypäs oli jo muodostunut tiiviiksi, eikä siinä ollut ensimmäisinä viikkoina tilaa meidän neidille. Taapero leikki siis poikien kanssa. Ennen kuin pääsi piireihin. (Tämä jo sinällään oli minusta surullista. Tärkeintä, mitä vanhemmat voivat lapselleen opettaa, on että kaikki otetaan mukaan leikkeihin!)

Ensimmäisten tarhaviikkojen aikana uudessa päiväkodissa meidän supersuloinen tyttömme sanoi muutamia aivan kummallisia asioita... Tädilleen, että "Tapan sut!" ja minulta kysyi, että haluatko turpaan. Näitä ei taatusti ole kotoa kuultu. Epäilin siis päiväkodin muita lapsia. Ja kohta tapahtui niin, että huomasin taaperon leikkivän tupakanpolttoa kynällä. Selvisi, että tätä oli leikitty päiväkodissa. Kielsin ikinä, ikinä, tekemästä enää niin. Eikä hän kyllä ole tuollaisia sen jälkeen leikkinytkään - tai puhunut. Toki hän on myös päässyt sisään siihen tyttöporukkaan.

Eilen lahjoin siis piparin avulla taaperon näyttelemään saman leikin uudestaan ja unohtamaan sen sitten taas ikuisiksi ajoiksi, jotta kuvan katsojatkin näkisivät, miten järkyttävältä se näyttää, kun kolmevuotias "vetää röökiä" (joka siis edelleen on lyijykynä).

Toivon, että me kaikki vanhemmat voisimme pysähtyä hetkeksi ja miettiä, millaisena roolimallina olemme lapsillemme. Lapset oppivat vanhempiaan matkimalla. Mutta onko kaikki mitä teemme sellaista, mitä haluaisimme lastemme oppivan? Haluavatko tupakoivat vanhemmat kasvattaa tupakoitsijan?

En halua olla tekopyhä... vaikka itse en poltakaan, eivätkä lapset näe päihteidenkäyttöä kotona, on minullakin peiliinkatsomisen paikka. Minä kiroilen kuin vanha merikarhu. Yksi meidän teinin ensimmäisistä sanoista oli "fak", kun se toisti sen, mitä kuuli äitinsä suusta tämän pudotettua kattilan varpailleen. Olisi varmaan kohtuutonta olettaa, ettei näitä sanoja toisteta päiväkodissa, kun äidin korva välttää. Siinä oli pysäyttävä hetki, kun mietti pitäisikö pestä oma suu saippualla vai sen pienen viattoman olennon suu, joka istui potkuhousuissa lattialla leikkimässä kattilankansilla...

Kaikista surullisinta minusta on se, että jonkun lapsen kotona on varmaan kuultu sanat "minä tapan sut" tai "haluutko turpaan". Vaikka niitä ei olisi sanottu lapselle itselleen, niin lapset ovat ihan älyttömän tarkkaavaisia, kuulevat ja painavat mieleen. Väkivalta ja vihapuhe eivät kuulu lapsiperheeseen. Eivät ne oikeastaan kuulu minnekään...

Lapset oppivat ja opettavat toisiaan. Ja mitäköhän kaikkea päiväkodin aikuiset tietävät kunkin meidän perheistä sen perusteella, miten lapsemme päiväkodissa käyttäytyvät...

(Huolimatta niistä alkuviikkojen tapahtumista, uusi päiväkoti - niin kuin vanhakin -, sen lapset ja aikuiset ovat minusta aivan ihania <3 )

Haastan sinut, vanhempi, miettimään millainen roolimalli olet lapsillesi!

xoxo,

minä

 

* Siirretty Starboxista 31.3.2019 *