Toinen aamu Varsovassa alkoi aamiaisella hotellihuoneessa. Meillä oli aikainen herätys, koska juna Katowiceen lähti klo.6.50 ja juna-asemalle käveli puolisen tuntia.

BeFunky_169.jpg.jpg

Oikea laituri löytyi helposti ja matka sai alkaa. Meillä oli oma osasto, jossa oli paikat kuudelle hengelle. Poikaystävä osti sudokuja viihdykkeeksi matkalle.

BeFunky_171.jpg.jpg

Muutaman kerran matkan aikana kävi nainen juomakärryn kanssa kysymässä, haluaisimmeko jotakin. Kahvi, tee ja vesi olivat ilmaisia.

BeFunky_174.jpg.jpg

Ulkona oli alkuun melko pimeää ja kun päivä valkeni, valkeni myös, ettei radan varressa ollut mitään nähtävää. Katowicen asemalla oli suuri ostoskeskus mutta siihen emme ehtineet jäädä tutustumaan, kun oli kiire löytää bussi Oswiecemiin. Se ei ollutkaan ihan helppoa, kun busseja lähti molemmilta puolilta rautatieasemaa. Löysin infotiskin, jossa varsin tylyn oloinen nainen naputteli jotain tietokoneelleen ja sanoi sitten bussin lähtevän aseman toiselta puolelta katsomatta minuun päinkään. Vaikka tiesimme, mistä bussi lähtisi, pysäkin löytyminen oli vähän epävarmaa. Onneksi saimme selvitettyä, että Oswiecemissä poikkeavan bussin määränpäänä olisi Zakopane ja löysimme näin pysäkinkin. Ei se emäntä palvelutiskillä sitä viitsinyt kertoa!

Oswiecemin juna-asema oli todella ankean näköinen paikka. Siihen bussi meidät jätti. Keskelle uinuvaa pikkukylää. Käsittämätöntä, että tällaisessa paikassa on voinut tapahtua jotain niin uskomattoman kamalaa! Löysimme opastaulun ja päättelimme, mihin olisi käveltävä. Seurasi puolen tunnin marssi kohti Auschwitziä.

Aurinko paistoi suorastaan kuumasti, lumen saattoi kuulla sulavan puroina. Oli todella keväinen sää. Poikaystävä harmitteli, että oli jättänyt aurinkolasit kotiin. Minä käskin olla manaamatta... mutta takaisin kävellessä lunta tuli vaakasuorassa silmiin, niin että eteenpäin pääseminen oli vaikeaa.

BeFunky_179.jpg.jpg

Tässä välissä ehdimme kuitenkin tutustua Auschwitz I:een ja Auschwitz-Birkenauhun (Auschwitz II).

Museon oville päästessämme totesimme, että kieltotaulussa oli kameran ja repun kuva vedetty yli. Reppu piti viedä narikkaan ja sinne jäi kamerakin. Sadattelin mielessäni. Onneksi narikka maksoi vain 3 zlotya.

BeFunky_176.jpg.jpg

Arvatkaapa kuinka paljon sadattelin porttien jälkeen, kun huomasin, että kamerakiellon alla luki "indoors" ja kun oppaamme sanoi, että sisälläkin saa kuvata muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joista hän sitten kertoisi, olin jo valmis itkemään. Seuraavat kuvat onkin sitten otettu minun ja poikaystävän kännyköillä. Jotta näin... lukekaa ihmiset ohjeet!

Kierros alkoi valokuvista tutulta portilta. Arbeit macht frei... tai niinkuin meillä grammarnazeilla on tapana sanoa Grammar macht frei. Ei kun tämä on niin vakava asia, että taidan jättää leikin sikseen. Vaikka toisaalta, kai huumorikin on ihmisen selviytymiskeino. Tämän kauheuden edessä jotenkin mykistyy. Jo portti oli osa suurta vedätystä. Työ ketään vapaaksi tehnyt, työ tappoi. Jos edes pääsi töihin saakka, eikä suoraan suihkuun.

BeFunky_WP_20150104_006.jpg.jpg

BeFunky_20150104_112637.jpg.jpg

BeFunky_20150104_114024.jpg.jpg

Leireille joutuneet raukat luulivat saavansa aloittaa alusta jossakin muualla. He saapuivat niin täyteen ahdetuilla junilla, että jo se olisi voinut viedä hengen. Mutta mukaan he olivat pakanneet arvotavaransa ja elämiseen tarvittavia tavaroita. Siitä kertoivat näyttelyn tuhannet matkalaukut, harjat, partasudit, vaatteet, keittiövadit ja muut esineet. Saapuessaan Auschwitz-Birkenauhun heiltä kuitenkin vietiin kaikki tuo omaisuus ja siinä junan laiturilla heidät jaettiin kahteen ryhmään. Toiseen joka koostui työikäisistä ja -kykyisistä, jotka joutuivat keskitysleirille työhön ja toiseen, jossa oli naisia, kaikki lapset, vanhuksia ja vammaisia. Heille kerrottiin, että he pääsisivät peseytymään raskaan matkan jälkeen.

BeFunky_20150104_115323.jpg.jpg

Minä kyynelehdin jo ensimmäisessä parakissa, kun katselin valokuvia lapsista äiteineen. Tässä erottelu on juuri tapahtunut, eikä heillä ole aavistustakaan siitä kauhusta, joka heitä odottaa. Toisaalta ehkä he pääsivät sittenkin vähemmällä, kuin ne, jotka joutuivat työhön. Yhden parakin seinällä oli valokuvia ja nimiä Auschwitziin rekisteröidyistä miehistä ja naisista. Saapumispäivä ja kuolinpäivä. Usein noiden kahden päivän välillä ei ollut montaa kuukautta väliä. Joskus kyse oli vain päivistä.Sinnikkäimmät saattoivat elää vuodenkin. Hämmentävin oli valokuva naisesta, joka hymyili kuvassa. Häneltä oli jo kynitty hiukset, joten hänen täytyi tietää, ettei hän ollut tullut lomalle. Silti hän hymyili pää pystyssä. Ehkä se oli ylpeyttä? Vaikka häneltä oli riistetty kaikki ihmisoikeudet, hän ei luovuttaisi? Nainen jäi kummittelemaan päähäni.

Parakeissa oli esillä tappavan Zyklon B:n purkkeja.

BeFunky_20150104_120023.jpg.jpg

BeFunky_20150104_120102.jpg.jpg

Niissä huoneissa, joissa oli ihmisjäännöksiä ei saanut kuvata hienotunteisuudesta tai hautarauhan rikkomisesta. Ehkä pysäyttävin huone oli huone, joka oli täynnä ihmisen hiuksia. Minusta on käsittämätöntä, että hiukset ovat säilyneet 70 vuotta tapahtuneen jälken. Natsit käyttivät hiusta mm. patjojen täytteenä. Se mitä ei oltu ehditty käyttää, oli näytillä. Oli kuulemma laskettu perustuen siihen, kuinka paljon keskivertoihmisellä on hiusta, että vitriinissä oli 40-50 000 ihmisen hiukset. Se on jäätävä luku, kun ajattelee, että täällä Kotkassa on noin 60 000 asukasta. Ja että tässä oli murto-osa tapettujen ihmisten hiuksista.

Sen sijaan tavaroita, joita Auschwitziin tulleilta jäi jälkeen, sai kuvata. Kylmät väreet kulkivat läpi vitriinin edessä, jossa oli vauvan vaatteita ja rikkoutunut nukke.

BeFunky_20150104_121449.jpg.jpg 

Ja se kenkien tai matkalaukkujen paljous toisissa huoneissa... ja kun tiesi, että iso osa oli jo ehditty kierrättää ja lähettää käyttöön Saksaan. Minun piti purra hammasta koko kierros. Noustessa jonkun parakin portaita, otin kiinni kaiteesta. Olin kuin sähköiskun saanut, kun tajusin, että tuota samaa kaidetta saattoivat koskea niiden raukkojen kädet, jotka menettivät tällä henkensä. Tai vielä pahempaa, heidän nazi-vangitsijoidensa kädet. Historiaa tapahtui täällä. Jos nämä seinät olisivat voineet puhua, en tiedä, olisinko pystynyt kuuntelemaan niiden tarinaa.

Kiersimme Auschwitz I:en läpi. Saimme käydä pienen pienissä vankityrmissä, joissa neljä ihmistä joutui nukkumaan seisaaltaan, niin pieniä ne olivat. Niihin ryömittiin sisään pienestä luukusta maan tasosta. Jo kumaraan pääseminen raskaan työpäivän jälkeen oli vaikeaa, saati sitten nukkuminen siellä. Ja ainoassa yhä olemassa olevassa  krematoriossa. (Nazit räjäyttivät kaksi Birkenaussa ollutta lähtiessään tuhotakseen todistusaineiston) Näissä paikoissa ei kuitenkaan saanut kuvata. Tässä siis ulkokuvaa leiristä.

BeFunky_20150104_124306.jpg.jpg

BeFunky_20150104_125045.jpg.jpg

Sukkulabussi liikennöi I:n ja II:n väliä ja oppaan johdatuksella lähdimme vielä käymään Birkenaussa. Oli pysäyttävää huomata tulleensa sille samaiselle asemalaiturille, joka näkyi valokuvissa Auschwitzin näyttelyssä. Siihen, missä miehet erotettiin perheistään. Siihen, mistä toiset ohjattiin suoraan kaasukammioon. Oli hyytävää kävellä noilla kiskoilla, seisoa itse siinä ja miettiä, jos aika olisi toinen. (Minulla oli yht'äkkiä kamala ikävä lapsiani!)

BeFunky_WP_20150104_021.jpg.jpg

BeFunky_20150104_135417.jpg.jpg

BeFunky_20150104_135252.jpg.jpg

Birkenaussa oli joitakin pystyssä olevia asuinparakkeja, niissä saattoi näin talvella kuvitella, miten kylmä siellä tulisi. Kun taas kesällä vaivaisivat kuumuus ja parasiitit, rotat ja muut. Muuten saattoi vain kuvitella miten tuo laaja alue oli täynnä parakkeja, joista oli jäljellä enää savupiiput. Käymälät olivat hurja kokemus sinänsä mutta vessatauonkin sai vain kahdesti päivässä yhdessä muiden kanssa. 

BeFunky_WP_20150104_025.jpg.jpg

Vaikka eipä sitä toisaalta saanut juuri ravintoakaan, jota poistaa elimistöstä...

Jäljellä olivat myös jäänteet kaasukammioista ja krematorioista.

BeFunky_20150104_140803.jpg.jpg

Paikalle oli pystytetty muistomerkki täällä kuolleiden muistoksi.

BeFunky_20150104_140543.jpg.jpg

Kävelyä tuli Birkenaussakin kilometrin verran, joten kun olimme kävelleet ykkösleiristä juna-asemalle lumimyrskyssä, oli ihan kiva, että saimme paikat piakkoin lähtevästä junasta Katowiceen. (Tämä oli siis se pätkä matkasta, jolle emme olleet etukäteen saaneet ostettua lippua) Virkailija ei puhunut englantia mutta tuntui kuitenkin ymmärtävän sen verran, että sain haluamani liput. Kun saavuimme Katowiceen oli jo pilkkopimeää. Nyt meillä jäi muutama tunti aikaa pyöriä ostoskeskuksessa ennen junan vaihtoa ja nälkäkin alkoi olla melkoinen. Olin luvannut poikaystävälle, että voisimme syödä KFC:ssä, kun minä olin edellispäivänä päässyt HRC:hen. Onneksi kauppakeskuksen ravintolamaailma oli kuitenkin sellainen, että pöydät olivat monen ravintolan yhteiset ja sain hakea ruokani Burger Kingistä ja istua poikaystävän kanssa. Nopea vilkaisu KFC:n listaan nimittäin kertoi, että olisin voinut syödä ainoastaan ranskalaiset.. Nyt popsin paitsi kasvisaterian myös cheddarjalapenoja ja sipulirenkaita, nams! (Kotiin palattua alkoi sitten ankara laikkari)

Junamatka takaisin Varsovaan sujui sudokujen parissa. Taisin hetken nukkuakin... Ja hotellissa odotti lämmin vaahtokylpy! Ei pöllömpää, vaikka henkisesti päivä oli todella raskas!

Seuraavana aamuna sitten heräiltiin taas aikaisin ja suunnattiin lentokentälle ja kotia kohti.

Selllaiset treffit. Lähtisin uudestaankin!

xoxo,

minä